Ajan veistäjä

Ai Weiwei kohauttaa Helsingin taidemuseossa

Pääkaupungin kuvataidesyksyn tapaus on tässä: Helsingin taidemuseo HAM avasi ovensa Tennispalatsissa vuoden remontin jälkeen. Taidesalongin kokoelmien ja kotimaisen nykytaiteen lisäksi varsinaiseksi vetonaulaksi oli saatu kohunimi Ai Weiwei ja hänen 25 teostaan – veistoksia, installaatioita ja valokuvia.

Kaikki kiinalaistaiteilijan työt nähdään Suomessa ensimmäistä kertaa ja kaksi niistä ensimmäistä kertaa koko maailmassa. 

Ai Weiwei on noussut suuren yleisön tietoisuuteen poliittisesti provosoivan tuotantonsa lisäksi myös siksi, että hän on joutunut virallisen Kiinan silmätikuksi. Hän virui neljä vuotta maastapoistumiskiellossa.

Nykyisin Berliinissä työskentelevä taiteilija on merkittävä sananvapauden puolustaja, joka kyseenalaistaa sovinnaiset arvot ja auktoriteetit. Hänen toimintansa ulottuu myös sosiaaliseen mediaan.

Tennispalatsin teokset ovat etupäässä puuta, ja niissä on käytetty antiikkiesineitä ja vanhojen temppeleiden osia. Jotkut muistuttavat melkein designhuonekaluja. Niiden hiottu ilme on taiteilijan apuna työskentelevien puuseppien viimeistelemä.

Näyttelyvieraan on syytä tutustua lyhyisiin esittelyteksteihin, jotka kertovat töiden taustoista. Muuten sisältö jää käsittämättömäksi.

Materiaalit ja valmisesineet kantavat mukanaan omaa historiaansa ja omia tarinoitaan – myös niihin liittyviä traagisia kohtaloita. Kaiken tämän

Ai Weiwei vyöryttää osaksi katsomiskokemusta.

Kun moni käsitetaiteilija kikkailee ajatuksilla ja ideoilla, Ai Weiwei osaa veistää aikaa.

Teokset johdattavat keskelle aikatasojen risteyskohtia, jotka on ladattu moniselitteisin mielleyhtymin. Ne eivät tyhjene kerralla vaan jäävät kiehtomaan pysyvästi. * * * * *

Ai Weiwei @ Helsinki Helsingin taidemuseossa (HAM) Tennispalatsissa 28. helmikuuta 2016 saakka. 
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 11/2015.

Tuplajärkäle

levy Wieniläinen musiikkikustantaja Anton Diabelli haastoi vuonna 1819 aikansa parhaat säveltäjät kilpaan. Hän lähetti heille sepittämänsä valssin ja pyysi kutakin kirjoittamaan siitä muunnelman. Ajatuksena oli julkaista sävellykset yhtenä niteenä.

Haasteen sai myös Ludwig van Beethoven, joka piti Diabellin teemaa yhdentekevänä, mutta innostui lopulta niin, että laati valssista 33 muunnelmaa eli miltei tunnin mittaisen pianotaiteen järkäleen. Teos olikin julkaistava omana kokoelmanaan nimellä Diabelli-variaatiot op. 120.

Beethovenin muunnelmat olivat aikalaisille melkoinen paukku, sillä niiden tunneskaala ulottuu äärimmäisyydestä toiseen. Harmittomasta alkuidusta kehkeytyy monimutkainen rakennelma, joka saa mitä hienostuneempia ilmaisuja ja kurkottaa yhä korkeampiin taivaisiin.

Sisällön painavuudesta huolimatta Beethoven valoi monumenttiinsa myös aimo annoksen huumoria, ja variaatioista moni kuulostaa johonkin suuntaan vinksahtaneelta.

22. muunnelmassa lainataan renpseästi Leporello-palvelijan repliikkiä Notte e giorno faticar (Päivin öin vain raataa saa) Mozartin oopperasta Don Giovanni. Ehkä Beethoven viittasi sillä omaan työtaakkaansa. Samaan aikaan hänen työpöydällään olivat syntymässä sellaiset jättiläisteokset kuin Missa solemnis ja yhdeksäs sinfonia.

Unkarilaissyntyinen pianisti András Schiff on oikea mies ratkomaan Diabelli-variaatioiden maailmoja syleilevän sävelryteikön. Levyllä hän tekee sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan, ensin 1820-luvun fortepianolla, sitten modernilla konserttiflyygelillä, joten muunnelmien hämärimmätkin sopukat saavat valaistuksensa. Kuuntelukokemus on nautinnollinen.

Aivan kuin variaatioissa ei olisi kylliksi, Schiff soittaa vielä lisäksi Kuusi bagatellia op. 126, jotka ovat Beethovenin myöhäistuotannon pikkukappaleita, ja Sonaatin nro 32 c-molli op. 111, joka on kaikkea muuta kuin pikkukappale. * * * * *

Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 1/2014.

Verdin ikivihreät

levy Kuluva vuosi on yhtä oopperan juhlaa. Keväällä vietettiin Richard Wagnerin 200-vuotispäiviä, ja tämän kuun kymmenentenä tulee kuluneeksi 200 vuotta Giuseppe Verdin syntymästä.

Juhlavuoden runsaan levytarjonnan hauskimpia oivalluksia on tuplalevy Viva Verdi! Sen kappaleet on koottu parhaiden Verdi-levytysten joukosta, mutta epätavallista on se, että valinnoista vastaa huipputenori Rolando Villazón.

Kokoelman laulajalista on pökerryttävä. Ääneen pääsevät valovoimaisimmat oopperatähdet 1970-luvulta nykypäivään Joan Sutherlandista Katia Ricciarelliin ja Anna Netrebkoon, Luciano Pavarottista Placido Domingoon ja Joseph Callejaan. Vuoron saa tietysti myös Villazón itse.

Ohjelmiston pääosassa ovat Verdin keskikauden oopperoiden Rigoletton ja La traviatan suosikkisävelmät, Aïdan mahtipontiset joukkokohtaukset sekä Requiem. Säveltäjän varhaistuotannosta Villazón on kelpuuttanut mukaan vain Nabuccon orjien kuoron.

Monelle Verdin ystävälle painotus on varmasti mieleen, mutta se on myös kokoelman heikkous. Turhan vähälle huomiolle jäävät kaksi viimeistä oopperaa, jotka ovat kuitenkin säveltäjän todelliset täysosumat.

Aïdan kantaesityksen jälkeen Verdi oli vannonut, ettei säveltäisi enää yhtään oopperaa. Mieli muuttui kymmenisen vuotta myöhemmin, kun hänelle tehtiin tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Eläkeläissäveltäjä sai tilaisuuden luoda musiikin loistavaan librettoon, joka perustui Shakespearen näytelmään.

Verdi innostui. Otellosta tuli hänen väkevin draamansa ja valtaisa menestys.

Mutta Verdi ei olisi ollut Verdi, ellei hän olisi yllättänyt kaikki uudistumalla täysin vielä 80-vuotiaana.

Syntyi jälleen ooppera Shakespearen aiheeseen – tällä kertaa kihelmöivä komedia Falstaff. Sen teksti pulputtaa italialaisen puheenparren poljennolla, ja musiikki rakentuu lukemattomista pienistä melodian pätkistä, joista yksikään ei nouse ylitse muiden.

Falstaffissa Verdi loi moderneimman ja nuorekkaimman partituurinsa. Sen kolmannen näytöksen kasteenraikas öinen metsä herättää henkiin Kesäyön unelman lumouksen.

Säveltäjä latasi kaiken osaamisensa huikeaan loppufuugaan, jonka sanoma kuuluu: Kaikki maailmassa on pilaa!

Se oli tragedioilla laakerinsa ansainneen mestarin lopullinen viesti jälkipolville.

Kuunneltavaksi myös:
Otello – Tullio Serafinin johtama levytys vuodelta 1960, pääosissa Jon Vickers, Leonie Rysanek ja Tito Gobbi
Falstaff – Arturo Toscaninin johtama monofoninen levytys vuodelta 1950. Jos ainoastaan stereoäänitys kelpaa, kannattaa hankkia Herbert von Karajanin levytyksistä vuoden 1956 versio.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 10/2013.

Kaunosielun kaivattu ylösnousemus

näyttely Birger Kaipiainen (1915–1988) oli maailmallakin juhlittu ja palkittu muotoilija, mutta hänen taiteensa oli kotimaan taidepiireille ongelma. Suomalaisessa visuaalisessa kulttuurissa korkeimpiin hyveisiin on aina kuulunut puritaaninen askeesi, viileän pelkistetty koruttomuus ja yksinkertaisuus.

Kaipiaisen keramiikka on kaikkea muuta: kukkean koristeellista, mielikuvituksellista, fantastista – vailla vaatimattomuuden häivää.

Espoon modernin taiteen museo EMMA nostaa Kaipiaisen kunniaan näyttelyssä, joka ei ole suuri niinkään kooltaan kuin sisällöltään.

Painopiste on koko uran kattavissa uniikkiteoksissa. Ne ovat kuin veistoksia tai maalauksia – kuin vuoropuhelua renessanssin, barokin tai ikonitaiteen suurteosten kanssa.

Kaipiaisen koristeellisista symboleista sikiää salaperäinen maailma, jossa joutsenet, kuovit ja hedelmäaiheet on ladattu aistillisin merkityksin. Sen rikkaus ei välity sanoin tai kuvin, tämä näyttely on nähtävä!

Silti erityismaininnan ansaitsee Harri Kalhan upea samettipintainen kirja, syväsukellus Kaipiaisen elämään ja teoksiin.  * * * * *

Kuriton kaunosielu – Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 12. tammikuuta 2014 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 7/2013.

Vuosisadan skandaali

baletti Olisipa elänyt sata vuotta sitten ja ollut mukana sinä iltana.

Toukokuun 29. päivänä vuonna 1913 sai kantaesityksensä Pariisin Théâtre des Champs-Élysées'ssä baletti Kevätuhri. Se oli impressaari Sergei Djagilevin johtaman Ballets russes -tanssiseurueen uusin teos. Musiikin oli säveltänyt jo menestystä saavuttanut Igor Stravinsky, ja koreografiasta vastasi tähtitanssija Vaslav Nijinsky.

Tuskin esirippu oli noussut, kun ylimmiltä parvilta alkoi kuulua vastalauseita. Ne levisivät nopeasti koko katsomoon paisuen raivoisaksi myrskyksi, joka peitti musiikin kuulumattomiin.

Klassisen baletin ihailijat huusivat vastalauseita, kun taas edistykselliset intellektuellit kannustivat tanssijoita. Säveltäjistä ranskalaisen romantiikan kärkinimi Camille Saint-Saëns poistui paikalta tuohtuneena Maurice Ravelin julistaessa musiikin nerokkaaksi. Ihmiset heittelivät hedelmiä näyttämölle.

Kaaos vain paheni. Kulisseissa Nijinsky yritti huutaa tanssijoille tahtia. Djagilev sytytti ja sammutti valoja yleisön rauhoittamiseksi. Eräs nainen hyökkäsi modernisto Jean Cocteaun kimppuun hattuneulalla aseistautuneena, ja kohta katsomossa vallitsi yleinen käsirysy. Tilanne saatiin hallintaan vasta, kun poliisi oli hälytetty paikalle. Skandaalista tuli esittävien taiteiden legendaarisin.

Kevätuhrin aiheena oli pakanallisen Venäjän hedelmällisyysrituaali piiritansseineen ja uhrimenoineen. Musiikki oli aggressiivisen riitasointuista ja koreografian liikekieli kulmikasta. Se loukkasi konservatiivista yleisöä. Stravinsky ja Nijinsky olivat romuttaneet perinteisen taidekäsityksen kertaheitolla ja luoneet omintakeisen primitivistisen ilmaisun. He tekivät musiikille ja tanssille saman kuin Pablo Picasso kuvataiteelle.

Taiteilijat osasivat haistella uusia tuulia ja ennakoida modernin maailman muutoksia. Pian syttyisi ensimmäinen maailmansota. Vanha olisi mennyttä.

Kaikki tämä kulminoitui yhtenä toukokuun iltana, ja historian lehti kääntyi.

Stravinskyn sävellyksestä tuli orkesterimusiikin klassikko, mutta Nijinskyn tanssiteos katosi näyttämöiltä. Radikaali koreografia kaivettiin esiin vasta 1980-luvun lopulla, ja Kevätuhrin alkuperäinen esitys rekonstruoitiin pukuja ja lavasteita myöten. Se nähtiin tuoreeltaan myös Suomen Kansallisbaletin tuotantona vuonna 1994.

Onneksemme sitä esitetään edelleen, ja itse kukin voi käydä kokemassa, mitä pariisilaisyleisö sai nähdä ja kuulla sata vuotta sitten.

Kevätuhria esitetään Suomen Kansallisoopperassa 11. toukokuuta 2013 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 5/2013.

Musiikkitalo vuonna yksi

Musiikkitalon avajaisia juhlittiin vuosi sitten suurella innostuksella. Ovatko ensimmäisen kauden kokemukset vastanneet odotuksia?

arkkitehtuuri Ainakin taloudellisesti se oli menestys. Pääsyliput meinivät kuin kuumille kiville läpi kauden. Odotukset olivat patoutuneet, kun kunnollisesta konserttitalosta oli haaveiltu sata vuotta. Uteliaisuutta lisäsi vielä kuulu akustikko Yasuhisa Toyota. Hänen työnsä ehdittiin julistaa mestarilliseksi jo ennen kuin taloa oli edes avattu.

Musiikkitalon akustiikka oli Helsingissä ennen kokematonta, ja avajaisten jälkeen kilpailtiin ylisanoista. Salia verrattiin Berliinin Filharmoniaan, joka edustaa muodoltaan samaa viinitarhamallia. Erityisesti hehkutettiin soinnin erinomaista selektiivisyyttä, jossa jokaisen soittimen ääni erottuu ja pienetkin vivahteet pääsevät esiin. Myös virheet.

Kuherruskuukauden jälkeen ylenpalttinen ihailu sai rinnalleen varautuneempia puheenvuoroja. Kävi ilmi, että akustiikka ei juuri suosinut laulajia, joiden vahvatkin äänet tuntuivat menevän ohi tai yli, vaikka istuisi keskellä permantoa. Myös jousten mehevyyttä jäätiin kaipaamaan, kun taas puhaltimia sali suosi. Orkesterin mahtavimmista huipennuksista puuttui terä.

Musiikkitalossa paljon ratkaisee se, miten esiintyjät ovat sijoittuneet lavalle ja missä kuulija sattuu istumaan. Kun huonommissa saleissa on pyrittävä eteen saadakseen musiikista kunnollisen käsityksen, Musiikkitalossa parhaat paikat sijaitsevat kauempana sektoreissa S, T, C ja N. Siellä kokonaissointi on parhaimmillaan. Orkesterin taakse on turha mennä, ellei halua seurata erityisesti kapellimestarin työskentelyä.

Arvostelu sai lisää pontta, kun Porvoon Taidetehtaan uusittu Avanti!-sali avattiin. Sen akustiikka on monta astetta muhkeampi. Kevättä kohti kriitikot antoivat yhä myrkyllisempiä lausuntoja Toyotan työstä.

Lisää epäkohtia havaittiin. Lämpiöt ja aulatilat todettiin putkimaisiksi ja ahtaiksi. Ruuhkaa syntyy sekä vaatenaulakoilla että väliaikatarjoilupisteissä. Katsomon profiili on niin jyrkkä, että heikkojalkaisimpien ei kannata varata paikkoja permannon etuosasta. Portaat ovat pitkät ja hankalat.

Toisaalta piippuhyllylle ei ole asiaa, jos kammoaa korkeita paikkoja. Turvakaltereista huolimatta – tai niiden vuoksi – musiikkinautinto saattaa jäädä tavoittamatta. Monen mielipide oli, että istuimet ovat kivikovat. Berliinissä on sentään pehmeät penkit helppo kulkea.

Arkkitehtuurin anti jäi kokonaisuutena vaatimattomaksi. Jos joku kuvitteli saavansa pääkaupunkiin visuaalisen vetonaulan, jonka uljasta olemusta tultaisiin ihmettelemään maailman ääristä, hän joutui pettymään.

Siinä missä viereisen Finlandia-talon linjakas julkisivu ja kohottavat sisätilat valkeine marmoreineen viittaavat antiikin ihanteisiin ja eurooppalaiseen perintöön, Musiikkitalon laatikkomainen muotokieli ja maanläheinen värimaailma palauttavat katsojan automarkettien impivaaraan.

Turhaa kiukuttelua vai todellinen pettymys?

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta on oltava kiitollinen siitä, että Musiikkitalo saatiin. Se huomattiin myös ulkomailla. Talossa vieraili ensimmäisen sesongin aikana klassisen musiikin valovoimaisimpia tähtiä lähes viikoittain, ja sama tahti näyttää jatkuvan myös tulevalla kaudella.

Musiikkitalon myötä Helsingistä on tullut aidosti kiinnostava musiikin metropoli. Konserttiyleisö voitti sittenkin.

Vuoden unohtumattomia huippuja olivat Kurt Masurin vierailu Radion sinfoniaorkesterin kapellimestarina, mezzosopraano Julia Lezhneva Helsingin Barokkiorkesterin solistina ja viulisti Anne-Sophie Mutter – vain muutamia mainitakseni. Olisiko heitä saatu tänne ilman Musiikkitaloa?

Kun Wienin filharmonikot soittivat Sibeliusta Sakari Oramon johdolla, syntyi sellainen sointihurmio, että on vaikea toivoa enempää missään konserttisalissa. Esiintyjilläkin on vaikutuksensa.

Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 9/2012.

Näkyjä alitajunnasta

kuvataide "Te kirjoitatte kukastani ikään kuin minä ajattelisin ja näkisin kukassa sen, minkä te ajattelette ja näette. Mutta minä en sitä tee."

Näin kirjoitti amerikkalainen taidemaalari Georgia O'Keeffe (1887–1986) näyttelyesitteessään vuonna 1939. Taiteilijaa ärsytti aikalaisten tapa tulkita hänen suurikokoisia kukkamaalauksiaan freudilaisittain naisen seksuaalisuuden kautta. Kriitikot uskoivat kuvien kumpuavan O'Keeffen kiihottuneesta alitajunnasta.

Muutenkin taiteilija halusi sanoutua irti kaikesta luokittelusta.

"En pidä tyylisuuntauksista. Haluan maalata siten, kuin itse ajattelen ja tunnen", hän totesi.

O'Keeffelle oli myös tärkeää, ettei tulisi tunnetuksi taiteilijana sukupuolensa vaan teostensa ansiosta.

Helsingin taidemuseo esittelee tänä kesänä Georgia O'Keeffen tuotantoa ensi kertaa Suomessa. Näyttelyn painopiste on maisemissa ja luontoaiheissa, jotka liikkuvat abstraktin ja esittävän taiteen välimaastossa.

O'Keeffe oli kiinnostunut myös valokuvauksesta ja työskenteli valokuvaaja Alfred Stieglitzin kanssa. Vuorovaikutus oli intensiivistä, ja pian toveruus muuttui rakkaudeksi. Yhteistyö jätti jälkensä maalausten sommitteluun ja perspektiiviin.

Laadukkaassa näyttelyssä voi kuitenkin havaita, että aikalaiskriitikot eivät olleet täysin väärässä yhdistäessään O'Keeffen taidetta ja Freudin ideoita tiedostamattomasta. Tulkinta meni vikaan siinä, että teokset eivät paljasta niinkään taitelijan persoonallisuuden kerroksia. Ennen kaikkea ne peilaavat katsojan oman mielen liikkeitä.

O'Keeffen moniselitteiset työt ovat kuin mustetahratesti, jossa näemme juuri sen, mitä itse haluamme – tai mitä emme haluaisi, mutta jonka alitajuntamme nostaa pintaan vastoin tahtoamme.

Tennispalatsissa on hyvä tilaisuus tehdä kiehtova matka O'Keeffen kukkeisiin näkyihin ja oman tiedostamattoman salaisiin puutarhoihin.

Käy kurkistamassa, jos uskallat!  * * * * *

Georgia O'Keeffe Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 9. syyskuuta 2012 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 7/2012.