levy Kuluva vuosi on yhtä oopperan juhlaa. Keväällä vietettiin Richard Wagnerin 200-vuotispäiviä, ja tämän kuun kymmenentenä tulee kuluneeksi 200 vuotta Giuseppe Verdin syntymästä.
Juhlavuoden runsaan levytarjonnan hauskimpia oivalluksia on tuplalevy Viva Verdi! Sen kappaleet on koottu parhaiden Verdi-levytysten joukosta, mutta epätavallista on se, että valinnoista vastaa huipputenori Rolando Villazón.
Kokoelman laulajalista on pökerryttävä. Ääneen pääsevät valovoimaisimmat oopperatähdet 1970-luvulta nykypäivään Joan Sutherlandista Katia Ricciarelliin ja Anna Netrebkoon, Luciano Pavarottista Placido Domingoon ja Joseph Callejaan. Vuoron saa tietysti myös Villazón itse.
Ohjelmiston pääosassa ovat Verdin keskikauden oopperoiden Rigoletton ja La traviatan suosikkisävelmät, Aïdan mahtipontiset joukkokohtaukset sekä Requiem. Säveltäjän varhaistuotannosta Villazón on kelpuuttanut mukaan vain Nabuccon orjien kuoron.
Monelle Verdin ystävälle painotus on varmasti mieleen, mutta se on myös kokoelman heikkous. Turhan vähälle huomiolle jäävät kaksi viimeistä oopperaa, jotka ovat kuitenkin säveltäjän todelliset täysosumat.
Aïdan kantaesityksen jälkeen Verdi oli vannonut, ettei säveltäisi enää yhtään oopperaa. Mieli muuttui kymmenisen vuotta myöhemmin, kun hänelle tehtiin tarjous, josta ei voinut kieltäytyä. Eläkeläissäveltäjä sai tilaisuuden luoda musiikin loistavaan librettoon, joka perustui Shakespearen näytelmään.
Verdi innostui. Otellosta tuli hänen väkevin draamansa ja valtaisa menestys.
Mutta Verdi ei olisi ollut Verdi, ellei hän olisi yllättänyt kaikki uudistumalla täysin vielä 80-vuotiaana.
Syntyi jälleen ooppera Shakespearen aiheeseen – tällä kertaa kihelmöivä komedia Falstaff. Sen teksti pulputtaa italialaisen puheenparren poljennolla, ja musiikki rakentuu lukemattomista pienistä melodian pätkistä, joista yksikään ei nouse ylitse muiden.
Falstaffissa Verdi loi moderneimman ja nuorekkaimman partituurinsa. Sen kolmannen näytöksen kasteenraikas öinen metsä herättää henkiin Kesäyön unelman lumouksen.
Säveltäjä latasi kaiken osaamisensa huikeaan loppufuugaan, jonka sanoma kuuluu: Kaikki maailmassa on pilaa!
Se oli tragedioilla laakerinsa ansainneen mestarin lopullinen viesti jälkipolville.
Kuunneltavaksi myös:
Otello – Tullio Serafinin johtama levytys vuodelta 1960, pääosissa Jon Vickers, Leonie Rysanek ja Tito Gobbi
Falstaff – Arturo Toscaninin johtama monofoninen levytys vuodelta 1950. Jos ainoastaan stereoäänitys kelpaa, kannattaa hankkia Herbert von Karajanin levytyksistä vuoden 1956 versio.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 10/2013.
keskiviikko 2. lokakuuta 2013
keskiviikko 3. heinäkuuta 2013
Kaunosielun kaivattu ylösnousemus
näyttely Birger Kaipiainen (1915–1988) oli maailmallakin juhlittu ja palkittu muotoilija, mutta hänen taiteensa oli kotimaan taidepiireille ongelma. Suomalaisessa visuaalisessa kulttuurissa korkeimpiin hyveisiin on aina kuulunut puritaaninen askeesi, viileän pelkistetty koruttomuus ja yksinkertaisuus.
Kaipiaisen keramiikka on kaikkea muuta: kukkean koristeellista, mielikuvituksellista, fantastista – vailla vaatimattomuuden häivää.
Espoon modernin taiteen museo EMMA nostaa Kaipiaisen kunniaan näyttelyssä, joka ei ole suuri niinkään kooltaan kuin sisällöltään.
Painopiste on koko uran kattavissa uniikkiteoksissa. Ne ovat kuin veistoksia tai maalauksia – kuin vuoropuhelua renessanssin, barokin tai ikonitaiteen suurteosten kanssa.
Kaipiaisen koristeellisista symboleista sikiää salaperäinen maailma, jossa joutsenet, kuovit ja hedelmäaiheet on ladattu aistillisin merkityksin. Sen rikkaus ei välity sanoin tai kuvin, tämä näyttely on nähtävä!
Silti erityismaininnan ansaitsee Harri Kalhan upea samettipintainen kirja, syväsukellus Kaipiaisen elämään ja teoksiin. * * * * *
Kuriton kaunosielu – Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 12. tammikuuta 2014 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 7/2013.
Kaipiaisen keramiikka on kaikkea muuta: kukkean koristeellista, mielikuvituksellista, fantastista – vailla vaatimattomuuden häivää.
Espoon modernin taiteen museo EMMA nostaa Kaipiaisen kunniaan näyttelyssä, joka ei ole suuri niinkään kooltaan kuin sisällöltään.
Painopiste on koko uran kattavissa uniikkiteoksissa. Ne ovat kuin veistoksia tai maalauksia – kuin vuoropuhelua renessanssin, barokin tai ikonitaiteen suurteosten kanssa.
Kaipiaisen koristeellisista symboleista sikiää salaperäinen maailma, jossa joutsenet, kuovit ja hedelmäaiheet on ladattu aistillisin merkityksin. Sen rikkaus ei välity sanoin tai kuvin, tämä näyttely on nähtävä!
Silti erityismaininnan ansaitsee Harri Kalhan upea samettipintainen kirja, syväsukellus Kaipiaisen elämään ja teoksiin. * * * * *
Kuriton kaunosielu – Birger Kaipiaisen keraamisia fantasioita EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 12. tammikuuta 2014 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 7/2013.
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Vuosisadan skandaali
baletti Olisipa elänyt sata vuotta sitten ja ollut mukana sinä iltana.
Toukokuun 29. päivänä vuonna 1913 sai kantaesityksensä Pariisin Théâtre des Champs-Élysées'ssä baletti Kevätuhri. Se oli impressaari Sergei Djagilevin johtaman Ballets russes -tanssiseurueen uusin teos. Musiikin oli säveltänyt jo menestystä saavuttanut Igor Stravinsky, ja koreografiasta vastasi tähtitanssija Vaslav Nijinsky.
Tuskin esirippu oli noussut, kun ylimmiltä parvilta alkoi kuulua vastalauseita. Ne levisivät nopeasti koko katsomoon paisuen raivoisaksi myrskyksi, joka peitti musiikin kuulumattomiin.
Klassisen baletin ihailijat huusivat vastalauseita, kun taas edistykselliset intellektuellit kannustivat tanssijoita. Säveltäjistä ranskalaisen romantiikan kärkinimi Camille Saint-Saëns poistui paikalta tuohtuneena Maurice Ravelin julistaessa musiikin nerokkaaksi. Ihmiset heittelivät hedelmiä näyttämölle.
Kaaos vain paheni. Kulisseissa Nijinsky yritti huutaa tanssijoille tahtia. Djagilev sytytti ja sammutti valoja yleisön rauhoittamiseksi. Eräs nainen hyökkäsi modernisto Jean Cocteaun kimppuun hattuneulalla aseistautuneena, ja kohta katsomossa vallitsi yleinen käsirysy. Tilanne saatiin hallintaan vasta, kun poliisi oli hälytetty paikalle. Skandaalista tuli esittävien taiteiden legendaarisin.
Kevätuhrin aiheena oli pakanallisen Venäjän hedelmällisyysrituaali piiritansseineen ja uhrimenoineen. Musiikki oli aggressiivisen riitasointuista ja koreografian liikekieli kulmikasta. Se loukkasi konservatiivista yleisöä. Stravinsky ja Nijinsky olivat romuttaneet perinteisen taidekäsityksen kertaheitolla ja luoneet omintakeisen primitivistisen ilmaisun. He tekivät musiikille ja tanssille saman kuin Pablo Picasso kuvataiteelle.
Taiteilijat osasivat haistella uusia tuulia ja ennakoida modernin maailman muutoksia. Pian syttyisi ensimmäinen maailmansota. Vanha olisi mennyttä.
Kaikki tämä kulminoitui yhtenä toukokuun iltana, ja historian lehti kääntyi.
Stravinskyn sävellyksestä tuli orkesterimusiikin klassikko, mutta Nijinskyn tanssiteos katosi näyttämöiltä. Radikaali koreografia kaivettiin esiin vasta 1980-luvun lopulla, ja Kevätuhrin alkuperäinen esitys rekonstruoitiin pukuja ja lavasteita myöten. Se nähtiin tuoreeltaan myös Suomen Kansallisbaletin tuotantona vuonna 1994.
Onneksemme sitä esitetään edelleen, ja itse kukin voi käydä kokemassa, mitä pariisilaisyleisö sai nähdä ja kuulla sata vuotta sitten.
Kevätuhria esitetään Suomen Kansallisoopperassa 11. toukokuuta 2013 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 5/2013.
Toukokuun 29. päivänä vuonna 1913 sai kantaesityksensä Pariisin Théâtre des Champs-Élysées'ssä baletti Kevätuhri. Se oli impressaari Sergei Djagilevin johtaman Ballets russes -tanssiseurueen uusin teos. Musiikin oli säveltänyt jo menestystä saavuttanut Igor Stravinsky, ja koreografiasta vastasi tähtitanssija Vaslav Nijinsky.
Tuskin esirippu oli noussut, kun ylimmiltä parvilta alkoi kuulua vastalauseita. Ne levisivät nopeasti koko katsomoon paisuen raivoisaksi myrskyksi, joka peitti musiikin kuulumattomiin.
Klassisen baletin ihailijat huusivat vastalauseita, kun taas edistykselliset intellektuellit kannustivat tanssijoita. Säveltäjistä ranskalaisen romantiikan kärkinimi Camille Saint-Saëns poistui paikalta tuohtuneena Maurice Ravelin julistaessa musiikin nerokkaaksi. Ihmiset heittelivät hedelmiä näyttämölle.
Kaaos vain paheni. Kulisseissa Nijinsky yritti huutaa tanssijoille tahtia. Djagilev sytytti ja sammutti valoja yleisön rauhoittamiseksi. Eräs nainen hyökkäsi modernisto Jean Cocteaun kimppuun hattuneulalla aseistautuneena, ja kohta katsomossa vallitsi yleinen käsirysy. Tilanne saatiin hallintaan vasta, kun poliisi oli hälytetty paikalle. Skandaalista tuli esittävien taiteiden legendaarisin.
Kevätuhrin aiheena oli pakanallisen Venäjän hedelmällisyysrituaali piiritansseineen ja uhrimenoineen. Musiikki oli aggressiivisen riitasointuista ja koreografian liikekieli kulmikasta. Se loukkasi konservatiivista yleisöä. Stravinsky ja Nijinsky olivat romuttaneet perinteisen taidekäsityksen kertaheitolla ja luoneet omintakeisen primitivistisen ilmaisun. He tekivät musiikille ja tanssille saman kuin Pablo Picasso kuvataiteelle.
Taiteilijat osasivat haistella uusia tuulia ja ennakoida modernin maailman muutoksia. Pian syttyisi ensimmäinen maailmansota. Vanha olisi mennyttä.
Kaikki tämä kulminoitui yhtenä toukokuun iltana, ja historian lehti kääntyi.
Stravinskyn sävellyksestä tuli orkesterimusiikin klassikko, mutta Nijinskyn tanssiteos katosi näyttämöiltä. Radikaali koreografia kaivettiin esiin vasta 1980-luvun lopulla, ja Kevätuhrin alkuperäinen esitys rekonstruoitiin pukuja ja lavasteita myöten. Se nähtiin tuoreeltaan myös Suomen Kansallisbaletin tuotantona vuonna 1994.
Onneksemme sitä esitetään edelleen, ja itse kukin voi käydä kokemassa, mitä pariisilaisyleisö sai nähdä ja kuulla sata vuotta sitten.
Kevätuhria esitetään Suomen Kansallisoopperassa 11. toukokuuta 2013 saakka.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 5/2013.
Tilaa:
Kommentit (Atom)