levy Wieniläinen musiikkikustantaja Anton Diabelli haastoi vuonna 1819 aikansa parhaat säveltäjät kilpaan. Hän lähetti heille sepittämänsä valssin ja pyysi kutakin kirjoittamaan siitä muunnelman. Ajatuksena oli julkaista sävellykset yhtenä niteenä.
Haasteen sai myös Ludwig van Beethoven, joka piti Diabellin teemaa yhdentekevänä, mutta innostui lopulta niin, että laati valssista 33 muunnelmaa eli miltei tunnin mittaisen pianotaiteen järkäleen. Teos olikin julkaistava omana kokoelmanaan nimellä Diabelli-variaatiot op. 120.
Beethovenin muunnelmat olivat aikalaisille melkoinen paukku, sillä niiden tunneskaala ulottuu äärimmäisyydestä toiseen. Harmittomasta alkuidusta kehkeytyy monimutkainen rakennelma, joka saa mitä hienostuneempia ilmaisuja ja kurkottaa yhä korkeampiin taivaisiin.
Sisällön painavuudesta huolimatta Beethoven valoi monumenttiinsa myös aimo annoksen huumoria, ja variaatioista moni kuulostaa johonkin suuntaan vinksahtaneelta.
22. muunnelmassa lainataan renpseästi Leporello-palvelijan repliikkiä Notte e giorno faticar (Päivin öin vain raataa saa) Mozartin oopperasta Don Giovanni. Ehkä Beethoven viittasi sillä omaan työtaakkaansa. Samaan aikaan hänen työpöydällään olivat syntymässä sellaiset jättiläisteokset kuin Missa solemnis ja yhdeksäs sinfonia.
Unkarilaissyntyinen pianisti András Schiff on oikea mies ratkomaan Diabelli-variaatioiden maailmoja syleilevän sävelryteikön. Levyllä hän tekee sen varmuuden vuoksi kahteen kertaan, ensin 1820-luvun fortepianolla, sitten modernilla konserttiflyygelillä, joten muunnelmien hämärimmätkin sopukat saavat valaistuksensa. Kuuntelukokemus on nautinnollinen.
Aivan kuin variaatioissa ei olisi kylliksi, Schiff soittaa vielä lisäksi Kuusi bagatellia op. 126, jotka ovat Beethovenin myöhäistuotannon pikkukappaleita, ja Sonaatin nro 32 c-molli op. 111, joka on kaikkea muuta kuin pikkukappale. * * * * *
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 1/2014.
