Musiikkitalon avajaisia juhlittiin vuosi sitten suurella innostuksella. Ovatko ensimmäisen kauden kokemukset vastanneet odotuksia?
arkkitehtuuri Ainakin taloudellisesti se oli menestys. Pääsyliput meinivät kuin kuumille kiville läpi kauden. Odotukset olivat patoutuneet, kun kunnollisesta konserttitalosta oli haaveiltu sata vuotta. Uteliaisuutta lisäsi vielä kuulu akustikko Yasuhisa Toyota. Hänen työnsä ehdittiin julistaa mestarilliseksi jo ennen kuin taloa oli edes avattu.
Musiikkitalon akustiikka oli Helsingissä ennen kokematonta, ja avajaisten jälkeen kilpailtiin ylisanoista. Salia verrattiin Berliinin Filharmoniaan, joka edustaa muodoltaan samaa viinitarhamallia. Erityisesti hehkutettiin soinnin erinomaista selektiivisyyttä, jossa jokaisen soittimen ääni erottuu ja pienetkin vivahteet pääsevät esiin. Myös virheet.
Kuherruskuukauden jälkeen ylenpalttinen ihailu sai rinnalleen varautuneempia puheenvuoroja. Kävi ilmi, että akustiikka ei juuri suosinut laulajia, joiden vahvatkin äänet tuntuivat menevän ohi tai yli, vaikka istuisi keskellä permantoa. Myös jousten mehevyyttä jäätiin kaipaamaan, kun taas puhaltimia sali suosi. Orkesterin mahtavimmista huipennuksista puuttui terä.
Musiikkitalossa paljon ratkaisee se, miten esiintyjät ovat sijoittuneet lavalle ja missä kuulija sattuu istumaan. Kun huonommissa saleissa on pyrittävä eteen saadakseen musiikista kunnollisen käsityksen, Musiikkitalossa parhaat paikat sijaitsevat kauempana sektoreissa S, T, C ja N. Siellä kokonaissointi on parhaimmillaan. Orkesterin taakse on turha mennä, ellei halua seurata erityisesti kapellimestarin työskentelyä.
Arvostelu sai lisää pontta, kun Porvoon Taidetehtaan uusittu Avanti!-sali avattiin. Sen akustiikka on monta astetta muhkeampi. Kevättä kohti kriitikot antoivat yhä myrkyllisempiä lausuntoja Toyotan työstä.
Lisää epäkohtia havaittiin. Lämpiöt ja aulatilat todettiin putkimaisiksi ja ahtaiksi. Ruuhkaa syntyy sekä vaatenaulakoilla että väliaikatarjoilupisteissä. Katsomon profiili on niin jyrkkä, että heikkojalkaisimpien ei kannata varata paikkoja permannon etuosasta. Portaat ovat pitkät ja hankalat.
Toisaalta piippuhyllylle ei ole asiaa, jos kammoaa korkeita paikkoja. Turvakaltereista huolimatta – tai niiden vuoksi – musiikkinautinto saattaa jäädä tavoittamatta. Monen mielipide oli, että istuimet ovat kivikovat. Berliinissä on sentään pehmeät penkit helppo kulkea.
Arkkitehtuurin anti jäi kokonaisuutena vaatimattomaksi. Jos joku kuvitteli saavansa pääkaupunkiin visuaalisen vetonaulan, jonka uljasta olemusta tultaisiin ihmettelemään maailman ääristä, hän joutui pettymään.
Siinä missä viereisen Finlandia-talon linjakas julkisivu ja kohottavat sisätilat valkeine marmoreineen viittaavat antiikin ihanteisiin ja eurooppalaiseen perintöön, Musiikkitalon laatikkomainen muotokieli ja maanläheinen värimaailma palauttavat katsojan automarkettien impivaaraan.
Turhaa kiukuttelua vai todellinen pettymys?
Kaikesta edellä sanotusta huolimatta on oltava kiitollinen siitä, että Musiikkitalo saatiin. Se huomattiin myös ulkomailla. Talossa vieraili ensimmäisen sesongin aikana klassisen musiikin valovoimaisimpia tähtiä lähes viikoittain, ja sama tahti näyttää jatkuvan myös tulevalla kaudella.
Musiikkitalon myötä Helsingistä on tullut aidosti kiinnostava musiikin metropoli. Konserttiyleisö voitti sittenkin.
Vuoden unohtumattomia huippuja olivat Kurt Masurin vierailu Radion sinfoniaorkesterin kapellimestarina, mezzosopraano Julia Lezhneva Helsingin Barokkiorkesterin solistina ja viulisti Anne-Sophie Mutter – vain muutamia mainitakseni. Olisiko heitä saatu tänne ilman Musiikkitaloa?
Kun Wienin filharmonikot soittivat Sibeliusta Sakari Oramon johdolla, syntyi sellainen sointihurmio, että on vaikea toivoa enempää missään konserttisalissa. Esiintyjilläkin on vaikutuksensa.
Kirjoitus on julkaistu Eeva-lehden numerossa 9/2012.
